Prologi

Genève — WHO:n päämaja

Ensimmäinen punainen piste ilmestyi kartalle vähän ennen aamua.

Se oli pieni merkki Suomen pohjoisimmassa kulmassa, sellaisessa kohdassa josta ihmiset yleensä ajattelivat, ettei siellä ollut mitään. Ei ainakaan mitään, jolla olisi mitään tekemistä Geneven kanssa.

WHO:n rakennuksen käytävät olivat pimeät. Yhdessä huoneessa paloi kuitenkin valot. Kaksi näyttöä, yksi lamppu ja nainen, joka oli unohtanut, milloin oli viimeksi noussut ylös ilman syytä.

Tohtori Eira Kallio kumartui lähemmäs ruutua.

Vaarajoki, Suomen Lappi. Epäily: eläimestä ihmiseen levinnyt tartuntarypäs.

Raportti oli lyhyt ja kylmän tuntuinen. Maatila, jossa on useita sairastuneita eri eläinlajeja. Väestöllä hengitystieoireita ja korkeaa kuumetta. Paikallisviranomaiset pyysivät tukea IHR-kanavassa.

Raportin yksi rivi korostui esiin muista. 8-vuotias suomalainen tyttö kriittisessä tilassa.

Eira jäi siihen kiinni, vaikka olisi pitänyt vain jatkaa eteenpäin. Hän avasi liitteenä olevan kuvan.

Kuva latautui hitaasti. Siinä näkyi pimeä pihapiiri, navetan ovi raollaan, pakkasen hiljaisuus tuntui kuvasta todelliselta. Kuistin naulassa roikkuivat pienet punaiset haalarit, liian kirkkaat tähän valoon, liian pienet tähän paikkaan.

Ei kasvoja, eikä nimiä. Silti Eiran sisällä tuntui jokin muuttuvan.

– Lapissa, Eira sanoi hiljaa.

Hän avasi muistionsa ja kirjoitti kuten aina, mutta nyt kynä tuntui painavan enemmän.

Lappi. Tartuntarypäs. Mahdollinen siirtyminen eläimestä ihmiseen. Tarvitaan geenianalyysi, kenttätiimi, paikallinen yhteyshenkilö.

Hän kirjoitti seuraavan rivin hitaammin, melkein vastentahtoisesti.

Erityistä: lapsipotilas. Otettava huomioon sekä viestinnässä että päätöksenteossa.

Hän inhosi lauseen tunteettomuutta mutta hän tiesi, miten maailma toimii. Jos mikään pakotti järjestelmät liikkeelle, se oli yleensä heikoimmat, eli lapset.

Eira merkitsi raportin kiireelliseksi. Varoitus lähti eteenpäin palvelimille, nopeammin kuin yksikään ambulanssi Lapin pimeillä teillä.

Ja se riitti vielä tässä vaiheessa.

Hammerfest / Snøhvit — Norja

Samaan aikaan Snøhvit-LNG-laitoksella valot eivät koskaan sammuneet.

Ohjauskeskuksen monitoreissa vilkkui vihreitä ja keltaisia digitaalisia taulukoita. Prosessit etenivät. Maakaasu kulki taukoamatta metallisissa putkissa, jäädytettiin ja lopulta lastattiin suuriin tankkereihin, jotka veisivät lämpöä etelään.

Turvallisuuspäällikkö Ingrid Hagen seisoi pöydän ääressä ja nojasi käsiinsä. Hän katsoi pääruutuja ja sitten kannettavan tietokoneen raporttia, joka ei luvannut hyvää.

Työntekijöiden sairauspoissaoloja.

Lähellä häntä istui yksi valvomon työntekijä kahvikuppi edessään.

– Flunssaa taas, mies sanoi ja yritti nauraa. – Kaamos, tai turistit.

Ingrid ei nauranut.

Listassa oli kurkkukipua, kuumetta, hengitysvaikeuksia. Oireita, joita täällä oli joka talvi, ei pitäisi olla aihetta huolestua. Mutta nyt ne toistuivat oudosti: identtinen kaava, kuvio ja yhteinen nimittäjä.

Työterveys epäilee uutta influenssavirusta. Katso liite.

Ingrid huomasi, että merkintä oli tehty yöllä. Kukaan ei yleensä kirjoittanut raporttia yöllä, ellei ollut pakko.

Hän katsoi toista viestiä, joka oli tullut samaan aikaan. Yhtiön kansainvälisen järjestelmän automaattinen varoitus:

Suomen Lappi: Epäilty tartuntarypäs.

Sama sana kahdessa eri paikassa, joilla ei normaalisti ole mitään tekemistä toistensa kanssa, tämän yön aikana.

– Ei pitäisi aiheuttaa toimenpiteitä yhtiön protokollan mukaan, Ingrid sanoi, enemmän itselleen kuin kenellekään muulle.

Koneet hyrisivät taustalla kuin iso eläin, joka ei tiennyt olevansa haavoittuvainen.

Ingrid kirjoitti sähköpostin työterveysasemalle ja pyysi lisätietoja. Sillä välin yksi suurista maakaasutankkereista irtosi laiturista aikataulun mukaan.

Kun alus irtosi valokeilasta, Ingridille kirkastui ajatus: maatila Lapissa ja henkilökunnan taukotila olivat itse asiassa saman logistiikkaketjun osia. Yhteys oli olemassa, mutta ei vielä varmistettu.

Hampuri — Saksa

Hampurissa aamu alkoi sateen ropinalla, niin kuin tähän aikaan vuodesta yleensä alkoi. Sataman yllä oleva pilvipeite roikkui matalalla. Nosturit piirsivät metallisia varjoja märkään maahan.

Tohtori Hanna Weiss joi ensimmäisen kahvinsa työterveysaseman pienessä keittiössä ja selasi puhelimesta uutisotsikoita. Yksi asia pisti silmään ja pysäytti surffailun. Ei siksi että se olisi ollut iso juttu, vaan siksi että se tuntui olevan väärässä paikassa.

Outo influenssaepidemia Suomen Lapissa, lapsi kriittisessä tilassa tehohoidossa.

Hanna kohautti hartioitaan. Lappi oli kaukana.

Hän työnsi puhelimen taskuun ja avasi päivän potilaslistan.

Kaksi satamatyöntekijää korkeassa kuumeessa. Nuori mies oli pyörtynyt lastausalueella. Kollega perunut vuoron hengitysvaikeuksien takia.

Tavallista, hän ehti ajatella, kunnes huomasi heidän iät.

Yhdeksäntoista. Kaksikymmentäkaksi. Kaksikymmentäseitsemän vuotiaat.

Hanna nousi ylös ja käveli odotustilaan. Nuori mies istui tuolissa ja yritti vaivalloisesti hengittää, aivan kuin hän olisi unohtanut miten hengitetään. Katseesta erottui häpeän tunne, se sama katse kun ihmiset pelkäävät olevansa heikkoja.

Hanna pyysi miehen sisään tutkimushuoneeseen. Rutiinikysymysten jälkeen hän otti stetoskoopin ja kuunteli keuhkot.

Keuhkoista kuuluva ääni ei kuulunut tavalliseen flunssaan.

Hän ei sanonut sitä ääneen, ei vielä. Hän teki sen mitä lääkäri aina tekee ennen diagnoosia. Kirjasi tarkoin ylös vitaaliarvot, tilasi laboratoriotestit ja ennen kaikkea yritti ostaa aikaa, mutta aika ei yleensä myy itseään takaisin.

Genève — WHO:n päämaja

Genevessä Eira avasi uuden ikkunan ja kirjoitti työlistan sähköpostiin. Geenianalyysi, näytteiden kuljetus, suojavarusteet, yhteydet, viestintälinjat. Sormet liikkuivat nopeasti mutta ajatus kulki paljon raskaammin.

Kartalla punaisen pisteen ympärille oli ilmestynyt ohut vaaleanpunainen ympyrä.

Seitsemän uutta tapausta.

7 oli vielä numero, jonka voisi selittää. 7 oli myös numero, joka tarkoitti, että tämä ei ollut enää ainoa tapaus.

Sisäiseen kanavaan ilmestyi viesti Norjan puolelta.

Potilassiirto SAR-helikopterilla. Tehohoito käynnissä.

Helikopteri tarkoitti, että nyt oli kyse todellisesta hätätilanteesta eikä aikaa ollut odottamiseen.

Eira kirjoitti sähköpostiin lauseen, jota ei olisi halunnut kirjoittaa:

Ketjuleviämisessä seuraava signaali ei tule teholta. Se tulee satamasta.

Hän lähetti viestin. Järjestelmä nosti varoitustasoa vielä yhden pykälän. Ei näkyvää hälytystä ulospäin. Vain sisäinen muutos niille, jotka tunsivat järjestelmän.

Hampurissa Hanna laittoi ensimmäisen näytteen matkaan ja valitsi oikean viitteen, sen joka saa laboratorion katsomaan sitä kahteen kertaan.

Ja Lapissa tuuli liikutti kuistin naulassa roikkuvaa punaista haalaria.

Se heilahti kerran.

Ei merkiksi. Vaan muistutukseksi, että tämä ei ollut enää piste kartalla eikä valokuva.

Tämä oli vasta alkua.