Kolme vanhaa miestä ja ydinase
Miksi Trumpin, Putinin ja Netanyahun iällä saattaa olla väliä enemmän kuin luulemme – ja miksi Iranin ohjusten tarkkuus paljastaa jotain, mistä valtamedia vaikenee.
Kun Iranin ballistiset ohjukset osuivat Nevatimin lentotukikohtaan lokakuussa 2024 muutaman kymmenen metrin tarkkuudella, jotain muuttui hiljaisesti mutta peruuttamattomasti.
Yhdysvaltain tiedustelu tiesi sen. Israelin kenraalikunta tiesi sen. Pentagon tiesi sen. Mutta suurelle yleisölle uutinen pakattiin tuttuun kaavaan: Iron Dome torjui, Israel vastasi, tilanne rauhoittui. Pääasia pysyi kulisseissa.
Todellisuus on karumpi. Iran osoitti tuolloin, että sen ballististen ohjusten tarkkuus ei enää ole riippuvainen Yhdysvaltain hyväntahtoisuudesta. GPS ei ole ainoa satelliittinavigaatiojärjestelmä maailmassa. Kiinan BeiDou, Venäjän GLONASS ja Euroopan Galileo toimivat, vaikka Washington vetäisi pistokkeen seinästä. Ja Iranilla on pääsy kaikkiin niistä.
Tämä on osa laajempaa kuvaa, josta valtamedia kertoo vain palasia kerrallaan. Lähi-idän kriisi on ylittänyt pisteen, josta paluuta ei enää ole. Taustalla on kolme ikääntyvää johtajaa, jotka näkevät aikansa ehtyvän. Heistä jokainen miettii omalla tavallaan, miten heidät muistetaan sadan vuoden kuluttua. Kiinan ja Venäjän hiljainen sotilasyhteistyö Iranin kanssa syvenee vuosittain. Ydinsulun periaatteet rapautuvat.
Tämä on Lähi-idän pelin todellinen asetelma vuonna 2026. Tämä juttu yrittää kertoa sen ilman diplomaattista verhoutumista.
I · Nevatim – isku joka muutti laskelmat
Lokakuun 1. päivänä 2024 Iran laukaisi noin 180 ballistista ohjusta Israelia kohti. Operaation nimi oli "True Promise II". Suurin osa ohjuksista torjuttiin Iron Dome -, Arrow- ja David's Sling -järjestelmillä sekä yhdysvaltalaisten hävittäjien tulituksella. Mutta useat ohjukset pääsivät läpi. Ne osuivat Nevatimin lentotukikohtaan eteläisessä Israelissa.
Satelliittikuvat, jotka analyytikot kokosivat seuraavina päivinä, kertoivat jotain yllättävää. Osumat eivät olleet sattumanvaraisia. Ne oli suunnattu tarkkoihin rakennuksiin tukikohdan sisällä – hallintorakennuksiin, hangaariin, joka kätkee F-35-hävittäjiä, sekä tiettyihin kiitoradan pisteisiin.
Tarkkuus oli parempi kuin julkisesti saatavilla olevan satelliittipaikannuksen pitäisi mahdollistaa. Varsinkin kun Israel käytti laajamittaista elektronista häirintää ohjusten tullessa maahan.
Avoimen lähdekoodin tiedustelun (OSINT) analyytikot kaikkialla maailmassa totesivat saman: Iranilla on pääsy navigaatiodataan, jota sillä ei pitäisi olla. Yksi selitys nousi ylitse muiden – Kiinan BeiDou-järjestelmän sotilassignaali.
BeiDou – ase jota pidetään kartalla
BeiDou on Kiinan oma globaali satelliittipaikannusjärjestelmä. Se valmistui täyteen globaaliin toimintakykyyn heinäkuussa 2020, kun viimeinen satelliitti ammuttiin radalle Xichangin avaruuskeskuksesta. Nimi tulee kiinasta ja tarkoittaa Pohjantähteä – siis Otavan tähtikuviota, jota kiinalaiset merimiehet ovat navigoineet vuosituhansia.
Muista GNSS-järjestelmistä (GPS, GLONASS, Galileo) poiketen BeiDoulla on ainutlaatuinen ominaisuus: kaksisuuntainen viestintäkyky. Se ei vain paikanna – se voi myös lähettää lyhyitä tekstiviestejä. Tämä on osa järjestelmää, joka alun perin kehitettiin kiinalaisten kalastajien hätäviesteihin Etelä-Kiinan merellä.
Mutta kansainvälisessä politiikassa BeiDou on paljon enemmän. Se on Kiinan strateginen ase – samalla tavalla kuin GPS on ollut Yhdysvalloille. Yhdysvallat voi teoriassa heikentää tai sammuttaa GPS:n tarkkuuden vihollismaissa kriisitilanteessa. Kiinalla on nyt vastaava kyky BeiDoun suhteen, ja se kykenee tarjoamaan suojaa liittolaisilleen, jotka eivät tällaista suojaa saa Washingtonilta.
Iran on yksi näistä liittolaisista.
Kiinan ja Iranin 25 vuoden sopimus
Maaliskuussa 2021 Iran ja Kiina allekirjoittivat kumppanuussopimuksen, jonka laajuus ja merkitys on edelleen pääosin salailtu. Arvio sopimuksen kokonaisarvosta on noin 400 miljardia Yhdysvaltain dollaria 25 vuoden aikana. Sopimus kattaa energian, infrastruktuurin, kaupan ja – kriittisesti – sotilasyhteistyön.
Sotilasyhteistyön yksityiskohdat eivät ole julkisia. Mutta sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Iranin ballististen ohjusten tarkkuus on parantunut hyppäyksenomaisesti. Ajoitus ei todennäköisesti ole sattumaa. Kiinalaiset navigaatiomoduulit, joita kutsutaan multi-GNSS-vastaanottimiksi, ovat ilmestyneet iranilaisiin asejärjestelmiin. Ne ottavat signaalia kaikista neljästä suurista GNSS-järjestelmistä yhtä aikaa ja valitsevat luotettavimman yhdistelmän reaaliajassa.
Tämä tekee häirinnästä lähes mahdotonta. Jos amerikkalaiset sulkevat GPS:n pois, ohjus käyttää BeiDouta. Jos israelilaiset tukahduttavat BeiDoun alueella, järjestelmä vaihtaa GLONASSiin. Kaikkien neljän järjestelmän samanaikainen tukahduttaminen on käytännössä mahdotonta ilman laaja-alaista ja näkyvää sotilasoperaatiota.
II · Ydinkysymys – kuinka lähellä?
Keskustelu Iranin ydinohjelmasta on käynyt niin kauan, että suuri osa lukijoista on jo tottunut pitämään sitä taustahälyn luonteisena uutisena. Tämä on vaarallinen ajattelutapa. Tilanne vuonna 2026 on laadullisesti toinen, kuin vielä viisi vuotta sitten.
Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n raporttien mukaan Iran on jatkanut uraanin rikastamista 60 prosentin tasolle. Aseeseen tarvitaan yleensä noin 90 prosenttia. Välimatka kuulostaa pitkältä, mutta se on harhaanjohtava. Teknisesti 60 prosentista 90 prosenttiin on matka, jonka Iran pystyisi kulkemaan viikoissa, korkeintaan muutamassa kuukaudessa – sen aseluokkaisen materiaalin osalta, joka tarvitaan ensimmäiseen ydinaseeseen.
Kesällä 2025 Israel toteutti suuroperaation nimeltä "Rising Lion", jossa se iski Iranin ydinlaitoksiin. Tuho oli merkittävä, mutta ei tuhoisa. Iran on siirtänyt kriittistä laitteistoaan syvälle maan alle Fordowin ja Natanzin vuoristoihin. Näiden laitosten täydellinen tuhoaminen vaatisi yhdysvaltalaisia bunkkerintuhoajapommeja, joita Israelilla ei yksin ole.
Tärkeää on tehdä ero, rikastetun uraanin ja toimivan ydinaseen välillä. Ydinaseeseen sopiva materiaali on vain yksi osa-alue palapelistä. Räjähdysmekanismi, triggerit ja kyky pakata ase ohjuksen kärkeen – niin kutsuttu weaponization – vaativat erillisen vaiheen. Länsitiedustelun arvioiden mukaan tämä vaihe kestäisi Iranilta 12–24 kuukautta.
IAEA:n näkemyksen mukaan Iranin johto ei ole vielä tehnyt lopullista poliittista päätöstä aseen rakentamisesta. Mutta tekninen kyky on käsivarren mitan päässä. Tätä tilaa kutsutaan ydinasestrategiassa nimellä "nuclear threshold state" – kynnysvaltio, joka voi muuttua ydinasevallaksi poliittisella päätöksellä. Tämä asema itsessään on geopoliittinen ase, ja Iran on oppinut käyttämään sitä.
Mitä tapahtuu jos kynnys ylitetään?
Oletetaan hetken ajan, että Iran tekisi päätöksen. Että se ylittäisi aseeksi rakentamisen kynnyksen ja ilmoittaisi ydinasekyvystään joko avoimesti tai kokeen kautta. Mitä silloin?
Ensimmäinen ja todennäköisin seuraus olisi alueellinen ydinkilpavarustelu. Saudi-Arabia on jo vuosia vihjannut hankkivansa oman ydinaseensa, mikäli Iran saa sellaisen. Saudi-Arabia on rahoittanut Pakistanin ydinohjelmaa vuosikymmeniä, ja on yleisesti uskottua, että Islamabadin ja Riadin välillä on hiljainen sopimus: kun hetki koittaa, Pakistan toimittaa aseita. Turkki, Egypti ja mahdollisesti Arabiemiirikunnat seuraisivat perässä omilla ohjelmillaan.
Tämä tarkoittaisi ydinsulkusopimuksen (NPT) lopullista romahdusta. Sopimus on pitänyt ydinasevaltojen määrän yhdeksässä vuosikymmeniä. Sen kaatuminen olisi kansainvälisen järjestyksen kannalta merkittävin yksittäinen muutos sitten Neuvostoliiton hajoamisen.
Israelin reaktio olisi toinen kysymys. Israelilla on arvioiden mukaan 80–90 ydinasetta, joita se ei virallisesti myönnä olemassaolevaksi. Tätä asetelmaa kutsutaan "ydinhämäryydeksi" (nuclear opacity). Jos Iran ylittää kynnyksen, Israelin pidättäytyminen vastaavasta avoimesta ilmoituksesta käy vaikeammaksi.
III · Varmuuskopio Pekingistä ja Moskovasta
Tässä kohtaa analyysi siirtyy varmojen faktojen alueelta spekulaation puolelle – mutta se ei tee kysymyksestä vähemmän tärkeää. Päinvastoin. Strategisen suunnittelun ytimessä on skenaarioiden miettiminen, joita ei voi todistaa ennen kuin on liian myöhäistä.
Kysymys on yksinkertainen: jos lännen painostus Irania kohtaan kiristyy äärimmilleen – pakotteet, lentokiellot, ehkä jopa rajoitetut sotilasiskut – missä vaiheessa Kiina ja Venäjä astuisivat mukaan? Ja miten?
Vastaus ei todennäköisesti ole suora sotilaallinen väliintulo. Kiina ei ole vuosikymmeniin käynyt suursotaa, ja Venäjä on sidottu Ukrainaan. Mutta vaihtoehtoja löytyy: aseteknologian luovutus, tiedustelutuen laajentaminen, kriittisten varaosien toimittaminen, pakotteiden kiertäminen kolmansien maiden kautta. Ja – ääritapauksessa – ydinmateriaalin tai -teknologian siirto.
Proxy-logiikka
Strategisessa ajattelussa on olemassa käsite nimeltä proxy war, sijaissota. Sen logiikka on yksinkertainen: suurvalta antaa pienemmän liittolaisensa käydä sodan, jota se itse ei halua käydä. Tällä tavoin kustannukset, tappiot ja poliittinen vastuu jäävät sijaissoturin harteille.
Kylmän sodan aikana sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto käyttivät tätä logiikkaa laajasti. Vietnam, Angola, Afganistan, Keski-Amerikka – kaikki näyttämöitä, joissa suurvallat taistelivat toisiaan vastaan kolmansien maiden kautta. Logiikka ei ole kadonnut. Se on vain muuttanut muotoaan.
Voisiko Iran olla Kiinan ja Venäjän proxy uudessa ydinaikakaudessa? Logiikka on houkutteleva. Kiinalle Iran sitoo Yhdysvaltain huomion ja sotilasresurssit Lähi-itään – pois Tyynenmeren alueelta, jossa Kiina haluaa laajentaa vaikutusvaltaansa Taiwanin, Etelä-Kiinan meren ja Filippiinien suhteen. Jokainen Yhdysvaltain lentotukialus Persianlahdella on lentotukialus, joka ei ole Taiwanin salmessa.
Venäjälle Iran on taas toimittaja: Shahed-droonit Ukrainan rintamalle, mahdollisesti muitakin asejärjestelmiä. Iran on myös öljytoimittaja, joka pystyy kiertämään länsipakotteita. Iranin ja Venäjän strateginen lähentyminen on edennyt vuodesta 2022 lähtien poikkeuksellisen nopeasti.
Tämä on kysymys, jota esitetään harvoin julkisesti, mutta jota tutkitaan vakavasti länsimaisissa ajatushautomoissa. RAND Corporationin, Center for Strategic and International Studiesin (CSIS) ja Atlantic Councilin skenaarioanalyyseissä on käsitelty juuri tällaista mahdollisuutta. Termi, jota usein käytetään, on "opportunistic aggression" – tilaisuuden ottava aggressio. Ajatus on yksinkertainen: jos Yhdysvallat on sidottu yhteen suureen konfliktiin, sen viholliset hyökkäävät samanaikaisesti muilla rintamilla, koska Yhdysvaltain sotilaskyky on jakautunut.
Miksi teoria ei kuitenkaan kestä – täysin
Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tällaisessa skenaariossa on aukkoja. Muutama painava peruste, miksi Kiina ja Venäjä saattavat sittenkin jättää Iran-kortin käyttämättä.
Ensinnäkin, ydinaseen käyttö – kenen tahansa toimesta – murtaisi kahdeksan vuosikymmentä jatkuneen tabun. Tämä ei ole abstraktio. 1945 jälkeen yksikään valtio ei ole käyttänyt ydinasetta sodassa. Tämän tabun rikkoutuminen käynnistäisi ketjun, jota kukaan, mukaan lukien Pekingin ja Moskovan johtajat, ei täysin hallitsisi. Saudi-Arabia, Turkki, Etelä-Korea, Japani – kaikki arvioisivat ydinase-statustaan uudelleen. Kiinan ja Venäjän strateginen edunmukaisuus edellyttää pientä ydinjoukkoa. He eivät halua sen laajentumista.
Toiseksi, taloudelliset vauriot. Ydinräjähdys Lähi-idässä romahduttaisi maailmantalouden muutamassa tunnissa. Kiinan vientiteollisuus – erityisesti Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin – kärsisi valtavasti. Kiinan BKT:n kasvu on viime vuosina muutenkin hidastunut. Se ei kestäisi globaalia taantumaa ilman merkittäviä sisäisiä levottomuuksia.
Kolmanneksi, säteily ei noudata rajoja. Ydinräjähdys esimerkiksi Israelissa tai Saudi-Arabiassa lähettäisi radioaktiivista pölyä ilmakehän virtausten mukana Kaukasian yli, Keski-Aasian ja Venäjän eteläosien yli. Tämä ei ole steriili "heidän ongelmansa".
Neljänneksi, ja ehkä tärkeimmin, Kiinan ja Venäjän suhde Iraniin ei ole tasavertainen suhde. Iran on hyödyllinen liittolainen, mutta ei ystävä samalla tavalla kuin Yhdysvallat on Israelin ystävä. Teheranin sisäinen politiikka on vaikeasti ennustettavissa. Pekingin johto ei halua sitoutua lopullisiin takuisiin, joita ei voi hallita.
Nämä vastavoimat eivät kuitenkaan tarkoita, että teoria olisi perusteeton. Ne tarkoittavat, että todennäköisempi polku ei ole tahallinen ydinisku – vaan ajautuminen. Tapahtumaketju, jossa jokainen askel on itsessään ymmärrettävä mutta lopputulos katastrofi. Näin tapahtui kesällä 1914.
IV · Kolme vanhaa miestä
Tämä on artikkelin ehkä tärkein osa, ja myös se, josta valtamedia puhuu kaikkein vähiten. Kansainvälistä politiikkaa analysoidaan yleensä ikään kuin se olisi shakkipeli, jossa valtiot liikuttavat nappuloita laskelmien perusteella. Todellisuudessa valtioiden takana ovat ihmiset – ja juuri nyt kolmea tärkeintä peliä johtavat kolme ikääntynyttä miestä, joiden elinaika on rajallinen.
Ikä ja aika
Donald Trump on 79-vuotias. Hän on astunut toiseen presidenttikauteensa ja hänellä on tasan kaksi ja puoli vuotta aikaa tehdä se, minkä haluaa tehdä. Yhdysvaltain perustuslaki estää kolmannen kauden. Hän tietää tämän.
Benjamin Netanyahu on 76-vuotias. Hän on ollut Israelin pääministerinä yhteensä yli 17 vuotta – pidempään kuin kukaan koskaan. Hänellä on käynnissä korruptiosyytteet, ja vain poliittinen valta antaa hänelle suojaa vankilalta. Jos hallitus kaatuu, oikeudenkäynti etenee välittömästi.
Vladimir Putin on 73-vuotias. Hän on istunut Venäjän vallassa 26 vuotta. Hänen terveydestään on vaihtelevia huhuja, joita Kreml tyrmää ja länsitiedustelu analysoi. Hänen henkilökohtainen projektinsa – Venäjän imperiumin palauttaminen – on Ukrainan kautta ajautunut umpikujaan.
Nämä kolme ovat niitä, joiden käsissä Lähi-idän ja mahdollisesti maailman kohtalo seuraavien vuosien aikana on. Ja jokainen heistä elää elämänsä viimeistä vaikutusvaltaista vaihetta.
Legacy-pakkomielle – tutkittu ilmiö
Politiikan psykologiassa on käsite nimeltä "legacy obsession" – perinnöstä huolehtiminen tai pakkomielle sen suhteen. Se on hyvin dokumentoitu ilmiö iäkkäillä vallanpitäjillä. Se korreloi tutkimuksissa riskinottohalun kasvun kanssa, kauden loppuvaiheessa.
Mekanismi on psykologisesti ymmärrettävä. Nuoren poliitikon tavoite on nousta huipulle. Keski-ikäisen vallanpitäjän tavoite on säilyttää valtansa. Vanhenevan johtajan tavoite muuttuu: kuinka minut muistetaan sadan vuoden päästä? Mitä on minun historiallinen perintöni?
Tämä kysymys johtaa monesti kahdella tapaa ongelmallisiin päätöksiin. Ensinnäkin, riski suurista teoista kasvaa, koska pienillä teoilla ei jää historian kirjoihin jälkeä. Toiseksi, lähipiiristä tulee yhdentekevämpää – vanheneva johtaja ei enää kuuntele neuvonantajia samalla tavalla kuin ennen, koska hän uskoo nähneensä ja kokeneensa jo kaiken.
Historia on täynnä esimerkkejä. Mao Zedong käynnisti Kulttuurivallankumouksen 1966, kun hän oli 73-vuotias – 72-vuotiaan Maon valta oli murentumassa, ja vastauksena hän ajoi Kiinan kymmenvuotiseen kaaokseen. Leonid Brežnev hyväksyi Afganistanin miehityksen 1979 osittain siksi, että hän halusi jättää strategisen perinnön. Lopputulos oli Neuvostoliiton loppu.
Trump – olla suurin
Trumpin psykologinen profiili on ollut lähes pakkomielteisen analyysin kohteena yli kymmenen vuoden ajan. Keskeinen ja toistuva havainto on, että hänelle historiallinen suuruus ja muistaminen ovat erityisen tärkeitä motivaattoreita. Hän on julkisesti verrannut itseään Lincolniin, Washingtoniin ja ajoittain jopa Jeesukseen.
Trumpin toinen kausi on hänen viimeinen mahdollisuutensa jättää jälki. Nobel-rauhanpalkinto on ollut yksi hänen julkisista tavoitteistaan. Tämä on paradoksaalista, koska sama pakkomielle voi ajaa häntä sekä rauhaan että konfliktiin – riippuen siitä, kumpi jälki on sillä hetkellä lupaavampi.
Trumpin tapauksessa riski ei ehkä ole pitkä sota. Hän on historiallisesti karttanut niitä. Hän puhuu "diileistä", ei sodista. Hänen kannattajakuntansa on yllättävänkin isolationistista. Mutta hänen ennustamattomuutensa on suurempi kuin kenenkään presidentin aiemmin. Äkilliset kokonaispäätökset, tehdyt impulsiivisesti, ilman perinteistä konsultaatiota – tämä on uusi muuttuja, jota mikään aiempi Yhdysvaltain historiallinen malli ei kata.
Netanyahu – pelastaja
Netanyahun poliittinen ura on rakennettu yhden teeman ympärille: Israelin olemassaolon turvaamisen. Hän näkee itsensä roolissa, jota hänen retoriikassaan verrataan raamatullisiin hahmoihin – pelastaja, joka seisoo kansansa ja olemassa olevan tuhon välissä. Tämä on voimakas identiteetti, ja se motivoi äärimmäisyyksiin.
Netanyahun tapauksessa yhdistyvät useat raskaat motiivit. Ensimmäinen on henkilökohtainen: hän on oikeudessa syytettynä korruptiosta. Vain pääministeriys antaa hänelle suojaa. Toinen on ideologinen: hän on vuosikausia pitänyt Iranin ydinohjelmaa Israelin olemassaolon uhkana. Kolmas on poliittinen: hänen koalitiohallituksensa nojaa äärioikeistoon, joka vaatii yhä kovempia toimia.
Lokakuun 7. päivän 2023 hyökkäys Hamasin toimesta oli hänelle henkilökohtainen tappio. Häntä kuvattiin johtajana, joka oli nukkunut vartiossa. Tämä haava ei parane poliittisella anteeksipyynnöllä. Se paranee vain lopullisen turvatakuun rakentamisella – ja tämä voi ajaa äärimmäisiin ratkaisuihin.
Netanyahu on ehkä kolmikon huolestuttavin juuri siksi, että hänellä on henkilökohtainen motiivi, ideologinen motiivi ja ydinase käytettävissä. Tämä on psykologisesti ja strategisesti vaarallinen yhdistelmä.
Putin – imperaattori
Putinin psykologia on tutkijoiden laajasti kartoittama. Hän näkee itsensä Venäjän imperiumin palauttajana – Pietari Suuren, Katariinan ja jopa Stalinin jatkajana. Hänen vuoden 2021 kirjoittamansa historiallinen essee Ukrainasta paljasti, että hän ei pidä Ukrainaa oikeana valtiona.
Ukrainan sota on Putinin henkilökohtainen projekti. Tappio ei olisi Venäjän tappio, vaan Putinin tappio. Hänen historiallinen paikkansa riippuu siitä, miten sota päättyy. Jos hän menettää Krimin, hän menettää paikkansa Venäjän historiankirjoissa Pietari Suuren jatkajana. Hänestä tulee mies, joka hukkasi saavutukset, joita hän itse oli alkanut rakentaa.
Putin on uhkaillut ydinaseiden käytöllä Ukrainan sodan aikana useita kertoja. Jokainen uhkaus alentaa psykologista kynnystä käytölle. Venäjän sotilasdoktriini sallii ydinaseen käytön tilanteissa, joissa Venäjän olemassaolo on uhattuna. Tämä määritelmä on joustava. Se voidaan tulkita tarvittaessa laveasti.
Hänellä on käytössään niin kutsuttuja taktisia ydinaseita – pienempiä, taistelukentällä käytettäviksi tarkoitettuja. Näiden käyttökynnys on teoriassa matalampi kuin strategisten, kaupunkien tuhoamiseen tarkoitettujen. Tämä on toinen keskeinen huoli: ydinaseen käyttö ei välttämättä alkaisi yhtäkkisestä suurimittaisesta iskusta, vaan yhdestä pienestä taktisesta iskusta, jonka jälkeen kaikki muuttuu.
V · Entä jos – tämän päivän tilanne
Seuraava skenaarioanalyysi ei ole ennustus. Se on pohdinta, jonka tarkoitus on havainnollistaa, miten nykyiset trendit voivat edetä. Näiden tapahtumien todennäköisyys ei ole suuri yksittäisinä tapahtumina, mutta niiden yhdistetty todennäköisyys kasvaa joka vuosi.
Skenaario A: Ajautuminen
Kuvitellaan, että Israel toteuttaa uuden iskun Iranin ydinlaitoksiin 2026 tai 2027 aikana. Iran vastaa laajalla ohjusiskulla, joka on edellistä tarkempi. Osumia tulee tällä kertaa amerikkalaiseen sotilaskohteeseen Persianlahdella. Yhdysvallat vastaa ilmaiskuilla Iranin sotilaskohteisiin. Iran hyökkää Hormuzin salmen öljylaivoja vastaan. Öljyn hinta kaksinkertaistuu viikossa.
Tässä vaiheessa mikään osapuoli ei vielä haluaisi täyttä sotaa. Mutta eskalaatioita on vaikea pysäyttää, kun molemmat puolet ovat sidottuina kotimaan yleisöönsä, joka vaatii vastausta. Putin ilmoittaa Venäjän tukevan Irania "kaikin tarvittavin keinoin". Kiina sulkee diplomaattisesti lennon estämisen mahdollisuuden ja korostaa YK:n kautta Iranin oikeutta puolustautua. Tämä antaa Iranille tilaa toimia.
Tässä kohtaa teoria Iranin ydinaseesta tulee kriittiseksi. Jos Iran tekee poliittisen päätöksen aseen kokoamisesta juuri nyt, sillä olisi valmis ase 12 kuukauden sisällä. Tieto siitä, että Iran on aloittanut weaponization-vaiheen, vuotaa länsitiedustelulle. Kriisi syvenee.
Skenaario B: Pieni ydinase
Toinen ja huolestuttavampi skenaario on Putinin Ukrainassa tai Netanyahun Iranissa käyttämä taktinen ydinase. Taktinen ydinase on teknisesti samaa kuin strateginen, mutta sen räjähdysvoima on pienempi – Hiroshiman pommin voima tai jopa vähemmän. Tarkoitus ei ole tuhota koko kaupunkia. Tarkoitus on lähettää viesti.
Ensimmäisen taktisen ydinaseen räjäyttämisen jälkeen 1945 jälkeen maailma muuttuu. Tabu murtuu. Kaikki laskelmat uudistuvat. Israelin, Kiinan, Pakistanin, Intian ja Pohjois-Korean johdot istuvat turvallisuusneuvostoissaan ja miettivät samaa kysymystä: milloin meille tulee sellainen tilanne, että meidänkin pitäisi käyttää?
Tämä skenaario ei edellytä, että joku johtaja olisi hullu. Se edellyttää vain, että yksi johtaja on tarpeeksi ahtaalla ja näkee kynnyksen ylittämisen parhaana ulospääsynä. Ikääntyvä johtaja, jolla on legacy-pakkomielle ja käsissään taktisten ydinaseiden komennus – tämä on skenaario, jota ei voi sulkea pois.
Skenaario C: Pidättyväisyys
On myös olemassa kolmas skenaario, ja se on se, mihin pitäisi toivoa maailman päätyvän. Trumpin toinen kausi päättyy ilman suurkonfliktia, koska hän haluaa kirjoihin rauhantekijän identiteetin. Netanyahu syrjäytetään sisäpolitiikassa uusilla vaaleilla tai terveydellisistä syistä. Putin joutuu Venäjällä painetilanteeseen, joka pakottaa hänet neuvottelupöytään Ukrainassa.
Tämä on toiveikas skenaario. Se ei ole mahdoton. Historia osoittaa, että äärimmäiset skenaariot eivät aina toteudu, vaikka kaikki niiden edellytykset olisivat paikoillaan. Kylmän sodan aikana Kuuban ohjuskriisi 1962, Able Archer -harjoitus 1983 ja Stanislav Petrovin yksinäinen päätös samana vuonna ovat esimerkkejä tilanteista, joissa maailma olisi voinut tuhoutua mutta ei tuhoutunut. Jokaisessa tapauksessa yksittäisen ihmisen tai pienen ryhmän harkinta ratkaisi.
VI · Lopuksi – mitä tästä pitäisi ajatella
Tätä juttua ei ole kirjoitettu lamauttamaan lukijaa. Päinvastoin. Ne, jotka ymmärtävät näitä kaavoja, ovat juuri ne, jotka auttavat välttämään katastrofin. Kansalaisena, äänestäjänä, keskustelukumppanina tai vain ihmisenä, joka tietää enemmän kuin ennen.
Kolme ikääntyvää miestä – Trump, Netanyahu, Putin – muodostavat historiallisen yhtymäkohdan. Heillä on valta, he ovat elämänsä loppuvaiheessa, ja jokainen miettii omalla tavallaan, miten heidät muistetaan. Tämä on yhtälö, jota strategit pohtivat ja josta valtamedia vaikenee.
Samanaikaisesti Iran rakentaa kykyä, jota sillä ei ole pitänyt olla. BeiDou antaa iskuvoimaa. Kiinan ja Venäjän hiljainen tuki antaa liikkumatilaa. Ydinsulun rakenteet rapautuvat vuosittain. Yhdysvaltain kyky ylläpitää kansainvälistä järjestystä heikkenee. Kaikki elementit, joita tutkijat ovat vuosikymmeniä varoittaneet, ovat samanaikaisesti paikoillaan.
Mutta mahdollisuus ei ole todennäköisyys. Se, että jotakin voi tapahtua, ei tarkoita, että se tapahtuu. Instituutiot kestävät yleensä. Ydinpelote on edelleen voimakas. Ympärillä olevat ihmiset – kenraalit, diplomaatit, virkamiehet – useimmiten estävät huonoimmat ideat toteutumasta. Tavalliset ihmiset eivät halua sotaa, ja tämä painaa lopulta myös diktatuurien laskelmissa.
Se, mitä tämä artikkeli pyytää lukijalta, on yksinkertaista: älä käännä katsettasi pois. Älä tyydy valtamedian palasiin. Seuraa Iranin ohjelmaa, seuraa BeiDoun kehitystä, seuraa kolmen vanhan miehen päätöksiä. Kysy ne kysymykset, joita ei kysytä ääneen. Keskustele perheesi ja ystäviesi kanssa asioista, jotka tuntuvat epämukavilta.
Julkinen keskustelu on osa rauhan infrastruktuuria. Tietämättömyys on osa sen purkamista.