Kadonneet: ja miksi Pohjoismaiden viranomaiset löytävät heidät lähes poikkeuksetta
Kadonneista kerrotaan tarinoita rikoksina. Luvut kertovat toista — ja se, mitä ne kertovat, on itse asiassa vaikuttavampaa kuin mikään trilleri.
Suomessa tehdään vuosittain yli tuhat katoamisilmoitusta. Lähes kaikki kadonneet löytyvät — monet saman vuorokauden aikana. Se ei ole sattumaa vaan saumatonta yhteistyötä.
Kun ihminen katoaa, mielikuvitus täyttää tyhjiön. Rikoselokuvat, tosi-tv ja true crime -podcastit ovat opettaneet meidät näkemään katoamisen alkuna tarinalle, jossa on tekijä, motiivi ja ruumis. Se on vahva kertomus, ja se myy. Mutta se on myös harhaanjohtava — ja Suomen kohdalla suorastaan päinvastainen kuin todellisuus.
Suomessa tehdään vuosittain arviolta 1 100–1 300 katoamisilmoitusta. Valtaosa näistä ratkeaa nopeasti: suurin osa kadonneista löytyy poliisin operatiivisen kenttätoiminnan avulla muutaman tunnin sisällä ja kunnossa. Kadonneiden joukossa on eksyneitä marjastajia, Lapin hiihtoretkellä harhautuneita, muistisairaita vanhuksia, masentuneita, itsemurhaa yrittäneitä. Se on inhimillisen hätän ja onnettomuuden kirjo — ei rikoksen.
Luvut ovat yksiselitteiset. Pysyvästi kateisiin jää vuosittain noin parikymmentä henkilöä. Keskusrikospoliisin ylläpitämään kadonneiden henkilöiden rekisteriin kirjataan vähintään kuukauden kateissa olleet, ja heinäkuussa 2026 siellä oli noin 560 tapausta 1940-luvulta lähtien — vuonna 2020 luku oli noin 400. KRP:n mukaan kasvu johtuu pääosin siitä, että vanhoja tapauksia on viety rekisteriin jälkikäteen, ei siitä, että ihmisiä katoaisi enemmän. Ja näistäkään tapauksista vain osaan liittyy rikos. Poliisin oma arvio on, että henkirikos kytkeytyy noin 10–15 prosenttiin pysyvästi kadonneista — käytännössä noin kolmesta neljään tapaukseen vuodessa. Loput selittyvät hukkumisilla, onnettomuuksilla, itsemurhilla ja sellaisilla katoamisilla, joissa ihmistä ei yksinkertaisesti ole löydetty maastosta tai vesistöstä.
Kolmesta neljään tapausta vuodessa. Se on luku, joka ei mahdu millään true crime -kertomukseen. Mutta se on totuus — ja se on osa suurempaa tarinaa siitä, miten harvinaista jäljettömiin katoaminen Pohjolassa todella on.
Se mitä luku kertoo
Kun katoaminen liittyy rikokseen, se yleensä myös selviää. Tämä on se kohta, jossa Suomi ja muut Pohjoismaat erottuvat maailmasta niin selkeästi, että luvut näyttävät melkein epätodellisilta.
Vertailukelpoisin tutkimus asiasta on Marieke Liemin, Karoliina Suonpään, Martti Lehden, Janne Kivivuoren ja työryhmän European Journal of Criminologyssa 2019 julkaisema analyysi, joka vertaili selvitysasteita European Homicide Monitor -aineistolla yhdenmukaisin määritelmin. Vuosina 2009–2014 Suomen selvitysaste oli 98 prosenttia — vertailun korkein. Hollannin 77. Muissa Pohjoismaissa taso on samaa luokkaa: Islannissa käytännössä sata prosenttia, Norjassa ja Tanskassa lähellä sitä, Ruotsissa selvästi matalampi, mihin on vaikuttanut suurkaupunkien jengiväkivalta. Yksittäisinä vuosina Suomen poliisin tulosluvuissa selvitysaste on noussut sataan prosenttiin useilla poliisilaitoksilla. Vertailun vuoksi: FBI:n mukaan Yhdysvalloissa selvitettiin vuonna 2024 noin 61 prosenttia henkirikoksista. Vuonna 1980 luku oli 72, ja vuonna 2022 se painui kaikkien aikojen pohjalukemiin, 52 prosenttiin. Monin paikoin maailmaa luku jää alle puoleen.
Ero on valtava, ja se tarkoittaa jotakin hyvin konkreettista. Suomessa se tilanne, jota true crime rakastaa — henkirikoksen uhri, joka on kadonnut eikä tekijää koskaan löydetä — on poikkeuksellisen harvinainen. Ei siksi, ettei rikoksia tapahtuisi, vaan siksi, että ne selvitetään. Kadonnut ihminen, jonka takana on rikos, löytyy Suomessa lopulta lähes aina.
Suomi ei ole väkivallaton maa — se on tehokas
On tärkeää olla rakentamatta väärää idyllia. Suomen henkirikostaso on edelleen Pohjoismaiden korkein. Tilastokeskuksen mukaan poliisin tietoon tuli vuonna 2024 sata henkirikosta, mikä tarkoittaa 1,8 surmattua 100 000 asukasta kohti; vuonna 2023 taso oli poikkeuksellisen matala, noin 60 tapausta, ja vuonna 2025 noin 80. Henkirikollisuuden taso on Suomessa Euroopan unionin kymmenenneksi korkein. Ero muihin Pohjoismaihin on kuitenkin kaventunut selvästi viime vuosikymmeninä, ja se paikantuu tarkasti: se syntyy päihdeongelmista kärsivien, työelämän ulkopuolella olevien miesten keskinäisestä väkivallasta. Työssä käyvän väestön osalta Suomen taso on lähellä muita Pohjoismaita. Myös maantiede menee toisin päin kuin naapureissa: Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa ja Islannissa henkirikollisuus keskittyy suurimpiin kaupunkeihin, kun Suomessa korkeimmat tasot löytyvät Itä- ja Pohjois-Suomen maalaiskunnista ja pikkukaupungeista.
Suomi ei siis ole maa, jossa on vähän väkivaltaa. Se on maa, jossa väkivalta selvitetään. Se on eri asia, ja se on juuri se, mikä tekee tästä kertomuksesta kiinnostavan: kyse ei ole onnesta vaan kyvystä.
Miksi Pohjola löytää
Mistä se kyky sitten tulee? Vastaus ei ole yksiselitteinen vaan monen asian summa. Monet niistä ovat näkymättömiä, koska ne ovat rakennettu vuosikymmenten aikana osaksi yhteiskunnan perustaa.
Ensimmäinen kerros on rekisterit ja tunnistettavuus. Suomessa jokaisella on henkilötunnus ja väestörekisteriin sidottu identiteetti. Ihmisiä on vaikea kadottaa järjestelmästä, koska järjestelmä tietää kuka kukin on. Se, mikä monessa maassa on hidasta ja epävarmaa — sen selvittäminen, kuka vainaja edes on — on Suomessa usein nopeaa.
Toinen kerros on forensiikka. Keskusrikospoliisin rikostekninen laboratorio sai akkreditoinnin jo vuonna 1996, yhtenä ensimmäisistä eurooppalaisista rikoslaboratorioista. Se tutkii vuosittain yli 100 000 näytettä lähes 30 tutkimusalueella, ja pelkästään DNA-tutkimuksiin saapuu laskennallisesti lähes sata näytettä päivässä. Lisäksi poliisilaitoksilla toimii 23 alueellista teknistä rikostutkimuskeskusta, joista vaativimmat näytteet ohjautuvat Vantaalle. Laboratorion lausunnot on rakennettu oikeusvarmoiksi — ne kestävät tuomioistuimen tarkastelun, koska ne perustuvat akkreditoituihin, toistettaviin menetelmiin.
Kolmas kerros on osaamisen monialaisuus, ja tässä on jotakin, mikä yllättää. Keskusrikospoliisissa ei työskentele pelkästään poliiseja. Noin 40 prosenttia sen henkilöstöstä on siviiliasiantuntijoita: oikeustieteilijöitä, kemistejä, insinöörejä, kielenkääntäjiä. KRP:n kyberrikostorjuntakeskuksessa istuu forensiikkaa tekeviä rikosinsinöörejä, joiden työhön ei vaadita poliisitaustaa lainkaan — he tutkivat murjottuja puhelimia ja kärähtyneitä siruja etsien niistä todistusaineistoa. Nykyään rikoksen ratkaiseva näyttö löytyy yhä useammin juuri laitteesta.
Neljäs kerros on koulutus. Suomessa poliisiksi tullaan ammattikorkeakoulututkinnon kautta — poliisi (AMK) on kolmivuotinen tutkinto, ja tekninen rikostutkinta kuuluu jo peruskoulutukseen. Jokaisen valmistuvan poliisin tulee osata itsenäisesti toteuttaa tavallisimmat teknisen tutkinnan toimenpiteet rikospaikalla ja tunnistaa, milloin tarvitaan rikoslaboratorion tason osaamista. Tämä ei ole itsestäänselvyys maailmalla: monessa maassa poliisikoulutus on lyhyt, ja rikospaikkatutkinnan taso vaihtelee rajusti alueittain.
Juuri koulutuksen ero on se, mikä usein jää kansainvälisissä vertailuissa huomaamatta. Yhdysvalloissa poliisin peruskoulutus voi kestää muutamasta kuukaudesta reiluun puoleen vuoteen, ja se vaihtelee osavaltioittain ja jopa kaupungeittain. Rikospaikkatutkinnan resurssit ja osaaminen ovat epätasaisesti jakautuneet: samassa maassa toiset piirit selvittävät henkirikoksistaan valtaosan, toiset jäävät jälkeen. Selvitysasteet vaihtelevat osavaltioiden välillä kymmeniä prosenttiyksiköitä.
Pohjolassa tällaista hajontaa ei juuri ole, koska koulutus on kansallista ja yhtenäistä, forensiikka on keskitettyä ja akkreditoitua, ja resurssit jakautuvat tasaisemmin. Poliisi Rovaniemellä ja poliisi Helsingissä käyvät saman koulutuksen ja käyttävät saman rikosteknisen laboratorion palveluja. Laatu ei romahda maan reunoilla.
Luottamus
On vielä yksi kerros, joka on vaikein mitata mutta ehkä tärkein. Se on luottamus. Pohjoismaissa ihmiset luottavat poliisiin poikkeuksellisen paljon, ja se näkyy käytännössä: ihmiset ilmoittavat rikoksista, kertovat näkemästään, tulevat todistajiksi. Rikoksen selvittäminen ei ole vain poliisin tekninen suoritus — se on koko yhteiskunnan yhteistyötä, ja se onnistuu vain, jos ihmiset ovat valmiita puhumaan.
Tämä on syytä sanoa ilman kaunistelua: sama korkea selvitysaste, joka on saavutus, on myös vastuu. Kun järjestelmä toimii näin hyvin, sen virheet ovat sitä raskaampia. Suomen rikoshistoriassa on myös tapauksia, joissa tekninen näyttö tai sen tulkinta on johtanut harhaan, ja joissa vuosien oikeusprosessi on päättynyt vapauttavaan tuomioon ja mittaviin korvauksiin. Korkea selvitysaste ei tarkoita erehtymättömyyttä. Se tarkoittaa kykyä — ja kyky velvoittaa tarkkuuteen.
Mitä tämä tarkoittaa
Palataan siihen kadonneeseen ihmiseen, josta aloitimme. True crime opettaa näkemään hänen takanaan rikoksen. Luvut opettavat näkemään jotakin toista: valtaosin onnettomuuden, sairauden tai inhimillisen hädän — ja niissä harvoissa tapauksissa, joissa rikos todella on, järjestelmän, joka löytää vastauksen lähes aina.
Se on vähemmän dramaattinen tarina kuin trilleri. Mutta se on parempi tarina, koska se on tosi — ja koska se kertoo jotakin siitä, mitä yhteiskunta voi rakentaa, kun se panostaa koulutukseen, tieteeseen ja luottamukseen sen sijaan että se panostaisi pelkoon. Pohjola ei löydä kadonneitaan taikuudella. Se löytää heidät siksi, että joku on vuosikymmenten ajan rakentanut rakenteen, joka etsii.
Ja niille kolmelle–neljälle perheelle vuodessa, joiden läheisten katoamiseen on liittynyt rikos, se järjestelmä on tärkein asia maailmassa. Se on ero sen välillä, että saa tietää — ja sen, että jää ikuisesti odottamaan.
Mihin tämä artikkeli nojaa
Artikkeli perustuu julkisiin lähteisiin: Keskusrikospoliisin ja Suomen poliisin tilastoihin ja lausuntoihin, Helsingin yliopiston kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin tutkimuksiin, KRP:n rikosteknisen laboratorion julkisiin tietoihin sekä kansainväliseen vertailututkimukseen henkirikosten selvitysasteista.
Katoamisia ja henkirikoksia koskevat luvut ovat viranomaisten julkisia arvioita, ja ne vaihtelevat vuosittain. Yksittäisiä katoamis- tai rikostapauksia ei tässä artikkelissa käsitellä nimeltä, kunnioituksesta asianosaisia ja omaisia kohtaan.