Syväanalyysi · Iranin sota · 5.5.2026

Iranin haavat

Minabin jälkeen tuli Karaj. Karajin jälkeen Resalat. Sodan inhimillistä kirjanpitoa — ja kysymys siitä, kuinka monta tuhottua perhettä tarvitaan ennen kuin sotatoimet nimetään suhteettomaksi.

Tämä juttu ei kerro Minabin koulusta. Siitä on kirjoitettu jo 16. huhtikuuta. Se kertoo niistä, jotka kuolivat sen jälkeen — kun maailman uutisotsikoissa Iran oli muuttunut 1 444:stä luvuksi 2 100, sitten 3 636:ksi, ja jossakin vaiheessa pelkäksi sanaksi uhrit. Juttu kertoo Karajin sillan alle leiriytyneistä perheistä, Resalat-asuntokorttelista, Tehranin Niloofar-aukiosta ja niistä viidestätoista prosentista joista virallinen tilastotermi on „alle 18-vuotiaat”. Juttu kysyy mitä on tapahtunut, kun yksi kuolema on tragedia, tuhat kuolemaa tilastoa, ja kymmenentuhatta kuolemaa — meidän tapauksessamme — kuukauden kohdalla siirtyvä uutinen.

I · Sizdah Be-dar

2. huhtikuuta 2026 oli persialaisen kalenterin kolmastoista päivä uudesta vuodesta. Iranissa ja iranilaisten parissa kaikkialla maailmassa se on Sizdah Be-dar — perinteinen ulkoilmajuhla, jolloin perheet menevät puutarhoihin, joen rannoille, siltojen alle. Perheet ottavat mukaansa eväät, lapset ja pienen astian vehnän tai linssin versoja, sabzeh, jotka heitetään veteen viemään mukanaan huonon onnen.

Karajin kaupungissa, 40 kilometriä Teheranista länteen, perheet olivat kokoontuneet keskeneräisen B1-sillan alle. Silta ei ollut sotilaallinen kohde. Se oli rakennushanke joka oli pysähtynyt pakotteiden takia vuosia sitten — varjopaikka kuumuudelta, tuulelta suojainen aukio missä juhlia voi viettää. Lapsia oli mukana. Hyvin paljon lapsia.

Yhdysvaltain ohjus iski sillan kannelle ensin. Kahdeksan ihmistä kuoli välittömästi, ainakin 95 haavoittui. Pelastajat saapuivat. Punainen Puolikuu, paikalliset palomiehet, naapurit. Iranin Fars-uutistoimiston mukaan toinen ohjus iski juuri silloin, kun pelastajat olivat jo paikalla.

Tämä on double tap — sotilastekninen termi taktiikalle, jossa toinen isku kohdistetaan ensimmäisen iskun pelastuspaikkaan. Punainen Risti pitää sitä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden vastaisena. Se ei ole virhe. Se on osa suunnitelmaa.

Alborzin maakunnan varakuvernöörin mukaan uhrit olivat siviilejä, jotka viettivät juhlaa sillan alla. Heistä yhtäkään ei tunneta nimeltä länsimaisessa lehdistössä. Heistä yhdellekään ei pidetty hetken hiljaisuutta Brysselin parlamentissa. Mutta heidät tapettiin kaksi kertaa — ensin ohjusiskussa, sitten myös siinä „taktiikassa”, joka odotti pelastajia.

II · Resalat — ei toivotut uhrit

9. maaliskuuta 2026 Israelin ilmaisku osui Tehranin Resalat-kaupunginosaan. Virallinen kohde oli Basij-järjestö — vapaaehtoisten vallankumousmiliisien rakennus. BBC:n analyysin mukaan iskussa käytettiin Mark 82 -pommeja, joiden räjähdyssäde on noin 100 metriä.

Basij-rakennus tuhoutui. Sen vieressä olleet kolme asuinrakennusta tuhoutuivat myös. Niissä oli ihmisiä — perheitä, vanhuksia, lapsia. Kuolleita 40–50.

Tämä on tärkeä yksityiskohta, koska se toistuu yhä uudelleen. Iranin Punaisen Puolikuun tilastojen mukaan iskut ovat osuneet ainakin 5 535 asuinyksikköön, 1 041 kaupalliseen yksikköön, 14 sairaalaan, 65 kouluun ja 13 Punaisen Puolikuun omaan yksikköön. Niiden joukossa on tietysti paljon erehdyksiä, mutta on myös kuvio.

Kun „sotilaalliseksi kohteeksi” lasketaan jokainen poliisiasema, jokainen kuvernöörin toimisto, jokainen Basij-toimipiste, ja kun nämä toimipisteet sijaitsevat tiheästi asuttujen kaupunkien sisällä, niin räjähdyksen säde tekee siviiliuhreista vääjäämättömiä. ACLED-data­analyytikot ovat dokumentoineet yli sata erillistä tapausta, joissa siviilejä kuoli pelkän räjähdyksen voimasta — ei suoran iskun, vaan paineaallon. He olivat sadan metrin etäisyydellä „kohteesta”.

Tämä on toinen kuvio: kun virallinen sotilaslogiikka kohtaa kaupunkimaiseman, siviilit eivät ole sivullisia uhreja.

III · 1 701 — luku, joka ei ole luku

7. huhtikuuta 2026 Yhdysvalloissa toimiva ihmisoikeusjärjestö Human Rights Activists in Iran (HRANA) julkaisi laskelman. Se oli silloin vielä alustavia laskelmia — luvut päivittyvät yhä — mutta jo silloin lukemia oli neljä.

Neljäs luku on tärkein. Tunnistamattomat ovat ne, joiden ruumiit löydettiin sortuneista taloista, joiden henkilöllisyyttä ei ole voitu vahvistaa, joiden perheet olivat myös kuolleet. Heitä on 714. Se on kaksinkertaisesti enemmän kuin Israelin koko siviiliuhrimäärä koko sodan ajalta.

Se 15 prosentin osuus, alle 18-vuotiaita kuolleita on toinen tilastoluku, joka pitää pysähtyä lukemaan. Iranissa on noin 25 miljoonaa alle 18-vuotiasta. Eli sodassa, jonka virallinen peruste oli ydinaseen estäminen, joka kymmenes kuollut on lapsi tai teini.

HRANA itse huomauttaa, että sotilashenkilöiden määrä on todennäköisesti merkittävästi suurempi kuin raportoitu — Iranin viranomaiset salaavat sotilastietoja säännönmukaisesti. Mutta siviiliuhrit ovat näkyviä. Heitä pestään, haudataan, valokuvataan, lasketaan moskeijoissa.

Aljazeeran ylläpitämän alueellisen seurantatyökalun mukaan koko Lähi-idässä on kuollut sodan aikana yli 6 000 ihmistä — Iranissa, Libanonissa, Irakissa, Persianlahden maissa. Suurin osa siviilejä. Tämä ei ole virallinen luku jonka YK on hyväksynyt; tämä on yhteenveto siitä mitä terveysministeriöt, Punaiset Puolikuut ja ihmisoikeusjärjestöt ovat dokumentoineet.

IV · 884 000 pakolaista

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR raportoi 11. maaliskuuta — eli vain alle kahden viikon kuluttua sodan alkamisesta — 884 000 ihmistä oli joutunut pakenemaan kotoaan Iranissa. Huhtikuun puoliväliin mennessä luku ylitti miljoonan.

Iranissa oli sodan alkaessa myös 1,65 miljoonaa muuta pakolaista — heistä 750 000 afganistanilaisia — jotka olivat siellä paossa edellistä sotaansa. Heille tämä oli toinen pako. Useimmilla ei ole pääsyä turvallisille kuljetusreiteille, ei papereita, ei viisumia mihinkään turvalliseen maahan. Ja Iranin oma viranomaiskoneisto, joka oli aiemmin huonosti suvainnut afganistanilaisia, ei ollut tilannetta parantamassa.

Tämän päälle 3,65 miljoonaa afganistanilaista siirtolaista, jotka asuvat Iranissa — jotka eivät ole virallisesti pakolais-statuksella, mutta jotka ovat siellä silti — joutuivat lähtemään uudestaan.

Pakolaisten määrä on tärkeä, koska se kertoo eri tarinaa kuin uhriluvut. Uhriluku on numero kuolleista. Pakolaisluku on numero elävistä, jotka eivät enää voi palata. Niissä luvuissa on lapsia, joilla ei ole koulua. Vanhuksia, joilla ei ole lääkkeitä. Sairaita, joilla ei ole sairaalaa, koska monet sairaalat ovat kärsineet iskuissa.

Pakolaiset ovat sodan kestävintä perintöä. Kuolleet haudataan maahan. Pakolaiset siirtävät trauman seuraavalle sukupolvelle.

V · Ympäristö

8. maaliskuuta 2026 Israelin iskut osuivat kolmeen Tehranin polttoainevarastoon — Aghdasieh, Tehran-jalostamo, Shahran. Suuret tulipalot syttyivät. Iranin terveysministeri Mohammad-Reza Zafarghandi varoitti hengitysvaikeuksista — erityisesti lapsille, vanhuksille, kroonisesti sairaille — ja kehotti asukkaita pysymään kotonaan ikkunat suljettuina.

Hän puhui myös happosateesta. „Tämä ei ole sotilaallinen kysymys”, hän sanoi. „Tämä ei ole sotilaallinen kohde.”

Iskut polttoaineinfrastruktuuriin, kemikaalitehtaisiin ja asevarastoihin tuottavat myrkkyjäämiä, jotka kerääntyvät maaperään, pääsevät vesistöihin ja kulkeutuvat rajojen yli. Center for American Progress -ajatushautomon raportti totesi, että vahingot kohdistuvat yhteisöille, jotka jo elävät ympäristönkestävyyden marginaalissa.

Ydinkohteisiin on myös isketty. Iran ei ole päästänyt IAEA:n tarkastajia vaurioituneille laitoksille, joten kukaan ei tiedä onko niistä vuotanut säteilyä. Atomienergiajärjestö totesi sodan alkaessa, että Iranilla ei ollut näyttöä jatkuvasta ydinasehankkeesta. Mutta sotaan lähdettiin silti.

Sodan ympäristöperintö on hitaasti realisoituva. Syöpätapauksia tulee kymmenen vuoden päästä. Lapsia syntyy hengitystieongelmilla 2030-luvulla. Tämä on perintö, jotka eivät heijastu uutisruuduille.

VI · Mitä Trump kirjoitti 7. huhtikuuta?

7. huhtikuuta 2026 Yhdysvaltain presidentti Donald Trump kirjoitti omistamallaan sosiaalisen median alustalla, että „kokonainen sivilisaatio kuolee”, jos Iran ei tee sopimusta ja avaa Hormuzin salmea.

Steven Simon, kokenut amerikkalainen Lähi-idän diplomaatti, julkaisi samana päivänä Responsible Statecraft -lehdessä kommentin otsikolla „Did Trump just threaten genocide in Iran?” — Uhkasiko Trump juuri kansanmurhalla Iranissa? Hän vastasi kysymykseensä myöntävästi. Amnesty International luonnehti viestiä „apokalyptiseksi siviilihävitysuhaksi” ja vaati välitöntä globaalia toimintaa.

Tämä on kohta, jonka suomalainen lukija saattaa hädin tuskin muistaa, jos seurasi vain valtamediaa. Pieni uutinen, ohimenevä otsikko, kohdannut kohinaa muiden Trumpin some-julistusten joukossa. Mutta jos sen lukee uudelleen sen mittakaavan kanssa, jonka HRANA dokumentoi, — 1 701 siviiliä, 884 000 paennutta, 14 sairaalaa, 65 koulua — niin se ei ollut vain pinttymyksellinen heitto. Se oli julkilausuttu intentio.

Pohjana sille olivat rakenteelliset päätökset. Pentagonin siviilihaitan välttämiseen erikoistunut toimisto on lakkautettu Pete Hegsethin johdolla. JAG-korpsin — sotilasoikeusneuvojien — johto on erotettu ja korps suunnattu salllivammaksi kohdentamiseen ja valvontaan. Refugees Internationalin presidentti Jeremy Konyndyk totesi maaliskuussa, että iskukuviota on vaikea pitää pelkkinä traagisina onnettomuuksina, kun Yhdysvallat on järjestelmällisesti poistanut ne suojatoimet, jotka ennen estivät siviiliuhrit.

VII · Suhteellisuus on lakitermi

Kansainvälisessä humanitaarisessa oikeudessa on käsite jonka nimi on suhteellisuusperiaate. Lyhyesti se sanoo: sotilaallinen toimi voi aiheuttaa siviiliuhreja, mutta ei mielivaltaista määrää suhteessa saavutettavaan sotilaalliseen etuun.

Suhteellisuusperiaatetta sovelletaan kahdessa vaiheessa. Ensin: oliko kohde laillinen sotilaskohde? Sitten: oliko siviiliuhrien riski selvästi liiallinen suhteessa konkreettiseen, suoraan sotilaalliseen etuun?

Tämän jutun kannalta ratkaisevaa on toinen vaihe. Kun siviiliuhrien kokonaisluku on 1 701, kun Refugees Internationalin presidentti vertaa Minabin iskua My Lain verilöylyyn Vietnamissa, kun Trump uhkaa „kokonaisen sivilisaation” tuhoamisella, kun double tap -taktiikkaa käytetään Sizdah Be-dar -juhlassa — niin oikeudellinen kysymys ei enää koske sitä, oliko Iranin Basij sotilaallinen organisaatio. Siihen on jo vastattu. Kysymys koskee sitä tosiasiaa, oliko siviiliuhrit mahdollisia välttää, ja oliko niiden määrä suhteellinen?

YK:n pääsihteeri António Guterres, useat ulkopuoliset valtiot, International Commission of Jurists ja merkittävä joukko oikeustutkijoita ovat vastanneet kysymykseen. Vastaus on ei. Iskut ovat „riittävän mielivaltaisia jotta ne voisivat olla sotarikoksia”, kuten Refugees International muotoili.

YK:n turvallisuusneuvosto kuitenkin tuomitsi vain Iranin vastaiskut Persianlahden valtioihin. Yhdysvallat ja Israel käyttivät veto-oikeutta tai uhkasivat sillä, kaikkien USA:n ja Israelin iskuja koskevien tuomioiden kohdalla. Tämä ei ole harvinaista. Se on kuvio, joka on toistunut jokaisessa länsivallan käymässä sodassa vuoden 1945 jälkeen.

VIII · Suhteettomuus näkyy uhreina

Käsitteet kuten suhteettomuus ja kohtuuttomuus ovat juridisesti tärkeitä, mutta inhimillisesti kuolleita sanoja. Ne eivät kerro Karajin sillan alla istuneesta perheestä, joka oli sinä iltapäivänä lähtenyt katsomaan kevään tuloa. Ne eivät kerro Resalat-asuntokorttelin vanhasta naisesta, joka söi kotonaan, kun Mark 82 räjähti viereisessä rakennuksessa. Ne eivät kerro afganistanilaisesta isästä, joka oli paennut yhden sodan ja joutuu nyt pakenemaan toista.

Ne eivät kerro 1 701 siviilistä, joista jokaisella oli nimi, jota ei koskaan mainita.

Tässä on jotain, jota suomalaisen lukijan kannattaa kysyä itseltään hetken. Jos amerikkalainen risteilyohjus olisi iskenyt suomalaiseen alakouluun ja tappanut 165 lasta, miten me reagoisimme? Jos toinen ohjus olisi iskenyt suomalaisten vappujuhliin sillan luona? Jos amerikkalainen presidentti olisi sosiaalisessa mediassa kirjoittanut, että „koko sivilisaatio kuolee” jos Suomi ei suostu sopimukseen?

Vastaus on tietenkin: emme reagoisi sillä etäisyydellä jolla nyt reagoimme Iraniin.

Tämä etäisyys on rakenteellinen. Se on tehty tarkoituksellisesti. Termit kuten surgical strike, kinetic action, collateral damage on rakennettu nimenomaan etäännyttämään lukijaa siitä, mitä pommit tarkoittavat kärsijöiden puolella. Sotilashistorioitsija John Keegan kirjoitti tästä jo 1970-luvulla. Sanat eivät ole satunnaisia. Se on instrumentti.

IX · Mitä viha rakentaa

Tämä juttu on kuvaus tapahtuneesta. Se ei ole ennustus. Mutta jos haluaa lukea mitä on tapahtumassa seuraavaksi, on mietittävä mitä tapahtuneen on tarkoitus rakentaa.

Iranin Tasnim-uutistoimisto, joka on kytketty Vallankumouskaartiin (IRGC), viittasi äskettäin uuteen, korkeimpaan johtajaan Mojtaba Khameneihin termillä „vallankumouksen marttyyrijohtaja”. Sanaa marttyyri käytetään vain kuolleista. Toisaalla Mashhad Ardehalin kaupungissa, Kashanin länsipuolella, paljastettiin seinämaalaus nimellä „Eeppisen taistelun marttyyrit”, jossa Mojtaba on kuvattu jo edesmenneiden iranilaisten komentajien rinnalla. Länsimaiden tiedustelu uskoo hänen olevan yhä elossa, mutta vakavasti haavoittuneena. Iranin järjestelmä on jo aloittanut marttyyrikultin.

Tämä on tärkeää ymmärtää, koska marttyyrikultti on rakennusainetta. Sen päälle rakennetaan sukupolvien kosto. Iran ei ajattele aikaa vaalikausissa, kuten länsimainen järjestelmä ajattelee. Iran ajattelee aikaa dynastioissa. Vallankumouskaarti on rakentanut Hezbollahin Libanonissa kärsivällisesti vuodesta 1982 alkaen. Houthien aseistuksen 15 vuodessa. Irakin militiaverkoston 2003 jälkeen. Jokainen näistä projekteista on alkanut tilanteesta, jossa Iran oli näennäisesti hävinnyt jonkin sodan.

Kun siis luetaan että Iran on suostumassa tulitaukoon — joka oli voimassa hetkellisesti huhtikuussa — on hyvä muistaa että Iranin doktriini on strateginen kärsivällisyys. Tulitauko ei ole luovuttamishetki. Se on palautumisaikaa.

1 701 kuolleen, 884 000 paenneen ja 1,4 miljardin dollarin tuhojen päälle rakennetaan tulevaisuuden vihaa. Se viha ei tule ulos kymmenessä päivässä. Se tulee ulos kymmenessä vuodessa. Se ei tule muodossa jonka Yhdysvallat osaa odottaa — ei armeijassa, ei suorassa sodassa — vaan terrorina, kyberhyökkäyksenä, attentaattina, hajautettuina konflikteina jonka keskustaa on vaikea löytää. Ja se ei rajaudu Yhdysvaltoihin.

Eurooppa on lähempänä. Eurooppa on pehmeämpi kohde. Eurooppa on tukenut sanktioita. Eurooppa on USA:n liittolainen. Tämä on se yhtälö, jota eurooppalaisen lukijan kannattaa miettiä, kun hän lukee otsikon „Iranin sota päättyy”. Iranin sota ei pääty. Sen seuraukset siirtyvät vain seuraavaan vuosikymmeneen.

X · Hallintakelvoton Iran

Vasta tämän jutun viimeistelyn yhteydessä, 24. huhtikuuta 2026, julkaisi avoimen lähdetiedustelun verkosto Bellingcat tutkinnan, joka antaa yhdelle kuviolle nimen.

Bellingcat tunnisti satelliittikuva-analyysillä vähintään 80 poliisiasemaa tai lainvalvontainfrastruktuuriin liittyvää kohdetta, jotka oli vaurioitettu tai tuhottu sodan ensimmäisten kolmen viikon aikana. Pelkästään Tehranissa 15 poliisiasemaa osui 1.–3. maaliskuuta välisinä päivinä, dokumentoituna PlanetScope-satelliittikuvilla ja verifioituina paikallisten videoiden kautta. Iskuja löytyi myös maan pohjois- ja länsiosissa — alueilla, jotka Israelin puolustusvoimat ilmoitti omiksi kohteikseen 31. maaliskuuta julkaistussa kartassa.

Yksi näistä iskuista osui Ferdowsi-aukion lähellä Tehranin keskustassa olleeseen diplomaattipoliisin asemaan, jonka vieressä oli koulu ja toimistorakennuksia. Golestanin palatsi — UNESCO:n maailmanperintökohde — sai myös vaurioita. Asemilla käy kansalaisia, jotka uusivat ajokortteja ja hoitavat muita virallisia asioita. Bellingcatin haastattelema asiantuntija huomautti, että iskut toimistoaikaan eivätkä keskellä yötä, lisäävät siviiliuhrien määrää merkittävästi.

International Crisis Groupin Iran-johtaja Ali Vaez kertoi Bellingcatille, että kun poliisiasemien iskut katsotaan yhdessä muiden kohteiden kanssa — teollisuuslaitokset, hallintorakennukset — kyseessä on strategia, jonka tarkoitus on „tehdä Iran hallintakelvottomaksi nykyiselle regiimille tai sille mitä tulee jälkeen”.

Tämä on tärkeä huomautus. Poliisiasema ei ole sotilaallinen kohde tavanomaisessa mielessä. Se on siviilihallinnon laitos. Sen iskeminen ei kuulu siihen mitä Geneven sopimukset ovat kirjoitettu sallimaan. Mutta jos sodan tavoitteena ei ole ydinaseen estäminen vaan valtion sisäisen järjestyksen ylläpitämisen purkaminen, niin silloin poliisiasematkin ovat oikea kohde. Tavoite paljastuu kohteiden valinnassa.

Tämä on myös yhteydessä siihen, miksi Trumpin sodan virallinen peruste on muuttunut puolen vuoden aikana niin monta kertaa. Center for American Progressin tutkijat ovat dokumentoineet vähintään kuusi eri perustetta: Iranin vastatoimien estäminen ennakkoon, „välitön uhka”, ohjuskapasiteetin tuhoaminen, ydinaseen estäminen, Iranin öljyvarojen haltuunotto, ja regiimin vaihto tuomalla „iranilainen oppositio” valtaan. Kun perustelu vaihtuu päivittäin, todellinen tavoite on jossain muualla. Bellingcatin data antaa sille tavoitteelle muodon: hallintakyvytön Iran.

Vaez itse oli skeptinen lyhyen aikavälin tehosta. „Se on isomman mittakaavan ongelma. Iran on niin iso maa, että vaikka onnistuisi tuhoamaan sen täysin, ei vain heikentämään, regiimin kykyä poliisitoimintaan, sortotoimiin ja niin edelleen — se vaatisi ehkä viikkoja, mutta ennemminkin kuukausia, jopa vuosia.”

Skeptisyys on perusteltua. Ja juuri siitä syystä on hyvä huomata, mitä se tarkoittaa: jos Yhdysvallat ja Israel ovat asettaneet sodan tavoitteeksi valtion hallintakyvyn purkamisen, mutta tavoitteen saavuttaminen vaatii kuukausia tai vuosia, niin sota ei ole päättymässä. Aselepo on hengähdystauko, ei lopputulos. Ja siinä välissä jatkuu se, mitä luku „1 701 siviiliä” ei kerro: hallinnon hajoaminen, tyhjiöt, joita täyttävät paikalliset komentajat ja paikalliset uskonnolliset auktoriteetit, paikalliset rikollisverkostot. Iranin Vallankumouskaartin kanssa ne, joilla on melkein hallitsematon viha sodan takia.

Tämä on länsidemokratioiden 75 vuoden Lähi-itä-historian raskaimpia oppeja, joita kahdeksan kertaa on jätetty huomiotta. Valtion infrastruktuurin tuhoaminen on yksi asia. Sen tilalle tulevien rakenteiden hallinta on toinen, ja näitä rakenteita ei ole olemassa Pentagonin tilannehuoneen kartoilla. Ne syntyvät seuraavan vuosikymmenen aikana, ja ne kantavat sitä mitä viha rakensi.

XI · Etiikan jälkilöylyissä

Kun olen tätä juttua kirjoittanut, olen tarkoituksella välttänyt kahta kuviota. Toinen on ranskalainen vasemmistolehdistö, joka on ollut yleinen — sen kliseinen kapellimestaritermi on „imperialismi”, sanan jota toistamalla menettää tarkkuutensa. Toinen on suomalainen valtamedia, jonka suosima vakiokehys on „Iran on regiimi, joka epäilemättä rikkoo ihmisoikeuksia, ja siksi sen kohdalla pidetään kriittistä etäisyyttä — mutta —” — ja se „mutta” on aina tärkein osa lausetta.

Iran on regiimi joka rikkoo ihmisoikeuksia. Tammikuun 2026 alussa, juuri ennen sodan alkua, iranilaiset turvallisuusjoukot olivat tappaneet tuhansia siviilejä omilla kaduillaan. Tämä on dokumentoitua. Se ei poista sitä että USA ja Israel tekevät myös rikoksia. Iran on kahdeksan vuoden ajan tukenut Hamasia, Hezbollahia, Houtheja. Tämäkin on dokumentoitua.

Mutta se että „regiimi rikkoo ihmisoikeuksia” ei ole peruste pommitella maan kouluja. Eikä „regiimi tukee terroria” ole peruste hävittää maan siviili-infrastruktuuri. Suhteellisuusperiaatetta ei voi siirtää syrjään sillä, että vastapuoli on paha. Jos sen voisi, kansainvälinen humanitaarinen oikeus muuttuisi tyhjäksi sanan helinäksi.

Ja siellä, missä laki ei paina mitään, vallassa olevat tekevät mitä haluavat. Ja siellä, missä eliitti tekee mitä haluaa, viha kasvaa.

Tämä juttu ei ole Iranin propagandaa. Se on luettelo siitä, mitä länsimaiset ihmisoikeusjärjestöt, pakolaisjärjestöt, akateemiset tutkijat, YK ja oikeustutkijat ovat itse asiassa dokumentoineet. Se on vastaus kysymykseen: kuinka monta kuollutta perhettä tarvitaan ennen kuin toimet nimetään suhteettomaksi?

Vastaus, kuten lukija ehkä jo aavistaa, ei ole vain numero. Vastaus on, että suhteettomuus oli jo Minabin koulussa. Se vain ei pysähdyttänyt mitään.