Hybridisota, jota ei virallisesti tunnusteta
Supo sanoo suoraan: ei ole todisteita siitä, että Venäjä leikkaisi Itämeren kaapeleita tahallisesti. Mutta suomalaiset uskovat toisin — ja siihen on syynsä.
Suomen Supo sanoo sen suoraan: ei ole todisteita siitä, että Venäjä leikkaisi Itämeren kaapeleita tahallisesti. Mutta suomalaiset ovat rakentaneet mielikuvan, joka palvelee ketä tahansa muuta — paitsi totuutta.
Maaliskuussa 2026 Suojelupoliisin päällikkö Juha Martelius sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa jotain, mikä ei mahtunut otsikoihin: "Käsityksemme on ollut, että tässä ei ole ollut tahallista Venäjän valtiollista toimintaa taustalla." Tämä koski Itämeren kaapelivaurioita — aihetta, joka on ollut suomalaisten otsikoiden kärjessä yli kaksi vuotta.
Tämä ei ole vähäpätöinen lausunto. Martelius on Suomen korkein tiedusteluvirkamies, ja hän sanoo Supon näkemyksen olevan "laajasti jaettu" eurooppalaisessa tiedusteluyhteisössä. Supo on kirjannut saman myös vuotuisessa turvallisuuskatsauksessaan: Venäjän roolista kaapelivaurioissa on syntynyt "jopa harhaanjohtava" kuva.
Miksi sitten suomalaiset uskovat, että Venäjä leikkaa kaapeleita?
Vastaus riippuu enemmän siitä, miten me rakennamme kuvaa maailmasta, kuin siitä, mitä maailmassa todella tapahtuu.
Mitä tiedetään — ja mitä ei
Itämerellä on vaurioitunut useita vedenalaisia kaapeleita vuoden 2022 jälkeen. Tunnetuimmat tapaukset: Baltic-connector-kaasuputki lokakuussa 2023, BCS East-West (Ruotsi–Liettua) marraskuussa 2024, C-Lion1 (Suomi–Saksa) marraskuussa 2024, Estlink 2 (Viro–Suomi) jouluna 2024.
Kaikki nämä tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet. Kaapelit ovat oikeasti katkenneet. Epäillyt alukset — kiinalainen Yi Peng 3, bulgarialainen Vezhen, Cookinsaaren Eagle S ja muut — ovat oikeasti olleet paikalla. Suomen ja naapurimaiden viranomaiset ovat oikeasti nousseet aluksille ja ottaneet ne kiinni.
Mutta virallinen kertomus tapauksista on ollut epäyhtenäinen. Mediat — Yle, Iltalehti, Helsingin Sanomat — on toistuvasti raportoinut tapahtumista otsikoilla, joissa puhutaan "hybridihyökkäyksistä", "sabotaasista" ja "Venäjän varjolaivastosta". Hybridiosaamiskeskuksen asiantuntija Jukka Savolainen varoitti joulukuussa 2024 Kauppalehteä, että Venäjä "valmistelee laajoja, merkittäviä sabotaasihankkeita, jotka se voi käynnistää tarvittaessa, sopivassa tilanteessa".
Supon virallinen linja on kuitenkin eri. Marteliuksen mukaan ankkurit ovat vaurioittaneet Itämeren kaapeleita koko 2000-luvun ajan — tapauksista ei vain ole uutisoitu aiemmin. Viime vuosien vauriomäärää Supo luonnehtii "tavanomaiseksi". Tietoliikennekaapeleiden määrä Itämerellä on kaksinkertaistunut muutamassa vuodessa, ja samaan aikaan laivaliikenne on kasvanut.
Tärkeä varaus — jonka ei pitäisi jäädä lukijalta huomaamatta
Marteliuksen viesti ei ole, että kaikki ovat vahinkoja. Helmikuussa 2025 hän sanoi Ylellä: "mikään ei poista sitä mahdollisuutta, etteikö jotkut näistä olleet tahallisia". Ja maaliskuun 2026 haastattelussa hän korosti, että "merikaapeleiden kaltaisille vauriotapauksille on tyypillistä, että valtiollisen toiminnan aukottomasti pois sulkevia todisteita on vaikea löytää".
Toisin sanoen: todisteita tahallisuudesta ei ole löytynyt. Varaus jää — jokin yksittäinen teko on voinut olla tahallinen, ja ehkä on jatkossakin. Mutta systemaattista hybridikampanjaa ei ole näkyvissä.
Tämä on tärkeä ero. Otsikkoon mahtuu usein vain toinen puoli.
Marteliuksen logiikka
Supon argumentti on yksinkertainen, kun sen pysähtyy lukemaan: Venäjä ei halua häiritä Itämeren liikennettä, koska Itämeri on Venäjälle elintärkeä. Varjolaivaston kuljettama öljy rahoittaa Venäjän taloutta ja Ukrainassa käytävää sotaa. Länsi on jo pysäyttänyt yksittäisiä aluksia pakotesyistä. Jokainen kaapelikatkos lisää painetta sulkea Itämeren liikenne pois venäläisiltä tankkereilta.
Tämän lisäksi: joissakin tapauksissa on vaurioitunut myös Venäjän omaa vedenalaista infrastruktuuria. Jos Venäjä olisi tilaaja, se olisi tilannut iskuja omaan nilkkaansa.
Supon vaihtoehtoinen selitys on mielikuvitukseton, mutta juuri siksi uskottava: varjolaivastoon kuuluvat alukset ovat usein huonokuntoisia ja niiden miehistöt alikoulutettuja pohjoisiin olosuhteisiin. Ankkurit laskeutuvat vahingossa, niitä raahataan huomaamatta, kapteenit eivät tiedä merenpohjan infrastruktuuria. Kyseessä ei olisi siis koordinoitu hybridisota vaan kasa ylikuormitettua ammattitaidotonta merenkulkua, joka liikkuu hauraiden kaapeleiden yli.
Tämä ei ole rauhoittava selitys. Se on itse asiassa ehkä huolestuttavampi kuin hybridisotateoria. Jos pahin uhka eurooppalaiselle infrastruktuurille on se, että satoja huonosti ylläpidettyjä öljytankkereita ajaa sen yli päivittäin, sen torjuminen on aivan toisen mittaluokan ongelma kuin yksittäisten vakoilualusten pysäyttäminen.
Vastaväite: Venäläisen TV:n tunnustukset
Tammikuussa 2025 Venäjän NTV-kanavalla käsiteltiin Eagle S -tapausta suorassa lähetyksessä. Kansanedustaja Aleksander Kazakov sanoi ohjelmassa avoimesti: "Me katkomme niitä [kaapeleita]. Me provosoimme heitä tilanteen eskalaatioon Itämerellä." Venäjän entinen varaulkoministeri Andrei Fedorov oli paikalla.
Onko tämä todiste Marteliusta vastaan?
Ei välttämättä. Venäjän valtiollisen median propaganda-ohjelmien lausunnot ovat usein suunnattu kotimaiselle yleisölle, ja ne liioittelevat Venäjän kapasiteettia. Kun Kazakov sanoo "me katkomme", hän puhuu ideologisesti — ei välttämättä kuvaa oikeita operaatioita. Venäjän propaganda rakentaa mielikuvaa Venäjästä kaikkivaltiaana pelaajana kaikessa mitä lännessä tapahtuu, vaikka todellisuus olisi arkista ankkuriraahaamista.
Tämä on tavallinen virhe länsimaisessa journalismissa: otetaan Venäjän propaganda vakavasti, koska se kuulostaa uhkaavalta, mutta ei kysytä, onko se totta. Kazakovin lausunto on totta ideologisena provokaationa, mutta se ei ole tiedustelullinen todistus.
Tuulivoimaloiden kartoitus — oikea uhka, eri ilmiö
Vuonna 2023 pohjoismaiset yleisradioyhtiöt DR, NRK, SVT ja Yle paljastivat yhteistyössä, että venäläinen valtameritutkimusalus Admiral Vladimirsky oli liikkunut Itämerellä ja Pohjanmerellä paikannuslaitteet suljettuina, kartoittaen muun muassa merituulipuistojen sähkökaapeleita.
Britannian merivoimien entinen tiedustelu-upseeri, joka analysoi aluksen reittiä, arvioi Ylelle: "Venäjä etsii haavoittuvuuksia, jotka tarjoavat sille taloudellisia aseita."
Tämä on kolme vuotta vanha paljastus, mutta sen merkitys ei ole kadonnut. Kartoitus on valmistautumista, ei hyökkäys. Supo ja Savolainen ovat molemmat yhtä mieltä siitä, että Venäjällä on kapasiteetti laajempaan sabotaasiin — kysymys on, onko se käyttänyt sitä.
Supon tulkinnan mukaan ei ole, ei ainakaan vielä. Ja tämä "ei vielä" on oleellinen: jos Ukrainan sota päättyy ja Venäjä vapautuu muista rintamista, Marteliuksen oma arvio on, että uhka suomalaista kriittistä infrastruktuuria kohtaan voi kasvaa merkittävästi.
Miksi suomalaiset uskovat toisin?
Tämä on artikkelin vaikein kysymys. Jos Suomen oma tiedustelupalvelu sanoo, ettei ole todisteita siitä että Venäjä olisi iskenyt kaapeleihin, miksi lähes jokainen suomalainen uskoo niin?
Syyt ovat journalismissa, politiikassa ja ihmisluonnossa — tässä järjestyksessä.
Ensinnäkin: otsikoiden logiikka. "Venäläisalus katkoi Suomen ja Viron välisen kaapelin" on otsikko, jonka ihmiset klikkaavat. "Huonokuntoinen öljytankkeri raahasi ankkuriaan vahingossa kaapelin yli" ei ole. Suomalainen media ei ole valehdellut — se on vain raportoinut tapahtumia otsikoilla, jotka sopivat Venäjän hybridisotanarratiiviin. Narratiivi toistettuna tarpeeksi monta kertaa muuttuu tosiasiaksi lukijoiden mielessä.
Toiseksi: poliittinen hyöty. Jos kaapelikatkokset ovat Venäjän hybridisotaa, Suomen hallituksen on helpompi perustella puolustusbudjetin kasvattamista, Naton Itämeri-operaatiota, EU:n pakotteita varjolaivaston aluksille ja uusia merenalaisen infrastruktuurin suojajärjestelmiä. Jos ne ovat pääosin huonosti koulutetun miehistön virheitä, perustelut kaikelle tälle ovat heikommat. Valitaan tarina, joka tukee tekemisiä — vaikka tarina olisi epätarkka.
Kolmanneksi: psykologinen tarve ymmärtää. Ihmismieli ei siedä hyvin satunnaisuutta. Jos useita kaapeleita katkeaa puolentoista vuoden sisällä, sen täytyy olla jonkun tarkoituksellinen teko — sattuma tuntuu liian epäreilulta. Tätä kutsutaan psykologiassa "intentiovirheeksi": näemme toisten toiminnan tarkoituksellisempana kuin se on. Meidän omat virheemme ovat vahinkoja, toisten virheet ovat hyökkäyksiä.
Oikeutettu pelko, väärä diagnoosi
Tämän artikkelin näkökulma ei ole, että suomalaiset olisivat väärässä huolestuessaan Itämeren turvallisuudesta. Pelko on perusteltu. Venäjä kartoittaa infrastruktuuria. Varjolaivasto on turvallisuusriski. Venäjän kapasiteetti hybridiin on todellinen ja kasvaa — ja Supon oma arvio on, että sodan jälkeen se voi kasvaa lisää.
Mutta väärä diagnoosi johtaa vääränlaisiin toimenpiteisiin.
Jos oletetaan, että Venäjä on jo leikannut kaapeleita systemaattisesti, ratkaisut näyttävät Natolta: lisää sotilaallista läsnäoloa Itämerellä, partioaluksia, pysäytyksiä. Tätä on tehty, ja se on perusteltua.
Mutta jos Supo on oikeassa ja merkittävä osa uhkaa on varjolaivaston rakenteellinen vaarallisuus — alikoulutettu miehistö, huono ylläpito, kansainvälisen valvonnan puute — ratkaisut ovat osittain toisenlaisia. Ne näyttävät satamakontrolleilta, kansainvälisiltä merenkulkusäännöiltä, vakuutusyhtiöiden painostamiselta ja PSC-tarkastuksilta (Port State Control).
Toinen luokka ratkaisuja on halvempi ja usein tehokkaampi. Mutta se ei sovi samaan poliittiseen tarinaan kuin ensimmäinen.
Johtopäätös: kysymys, jonka media ei halua kysyä
Supon päällikkö sanoi maaliskuussa suoraan, ettei Venäjän ole osoitettu leikkaavan Itämeren kaapeleita tahallisesti. Suomalainen media on referoinut tätä — Suomen Kuvalehti teki siitä kokonaisen artikkelin — mutta ei ole muuttanut omaa kerrontatyyliään. Seuraavan kaapelikatkoksen otsikko on tuttua muotoa: "Venäläisaluksen epäillään olevan".
Tämä ei ole väärin jokaisen yksittäisen jutun kohdalla. Se on väärin systeemisesti. Media rakentaa kumulatiivista maailmankuvaa, jossa jokainen tapaus tukee edellistä olettamusta, vaikka Suomen oma tiedusteluvirkamies nostaa kättä ilmaan ja sanoo: hetkinen.
Kysymys, jonka Rautio Media esittää, on tämä: kuka hyötyy siitä, että suomalaiset uskovat olevansa jatkuvan hybridihyökkäyksen kohteena? Ei Venäjä — se kärsii pakotteista. Ei Supo — se yrittää rauhoittaa. Kyse ei ole salaliitosta. Kyse on insentiiveistä: puolustusbudjetit, poliittiset uramahdollisuudet, otsikoiden klikit. Kaikki nämä toimivat paremmin hybridisotanarratiivissa kuin tylsemmässä totuudessa.
Suomen turvallisuutta ei rakenneta siitä, että uskomme kaiken pahimman. Se rakennetaan siitä, että uskomme tarkalleen oikean.
Marteliuksen lausunto on ollut tässä suhteessa ilmainen oppitunti — mutta harva halusi siihen osallistua.